Avantgarde-jazz

Avantgarde-jazz on jazzmusiikin muoto, joka nojaa epäsovinnaisiin melodioihin sekä hyvin vapaamuotoiseen improvisointiin.

Avantgarde-jazzin käsite on osittain päällekkäinen free jazzin kanssa, mutta avantgarde-jazzissa tukeudutaan improvisoinnin lisäksi myös ennalta käsin tehtyihin melodioihin eikä improvisaatiota periaatteessa tarvitse olla lainkaan, ja usein avantgarde jazz lähestyykin klassista avantgarde-taidemusiikkia tai niin kutsuttua third stream -jazzia, missä free jazz on nimensä mukaisesti lähes täysin "vapaata". Improvisointiosuudet ovat molemmissa tyyleissä yleensä yhtä vapaita. Avantgarde-jazz tarkoittaa paremminkin kokeellista ja rajoja rikkomaan pyrkivää lähestymistapaa jazz-musiikkiin kuin varsinaista tyyliä eikä avantgrade-jazzilla ole mitään määriteltävissä olevia tarkempia tunnusmerkkejä.

Avantgarde-jazz syntyi 1950-luvulla. Esimerkiksi Charles Mingus tunnetaan varhaisista avant-gardistisista töistään, kuten yhdessä Max Roachin kanssa 1953 levytetty Percussion discussions. Merkittäviä varhaisia avantgardisteja olivat myös pianistit Sun Ra ja Cecil Taylor. Ehkä tärkein yksittäinen levytys varhaisen avantgarde jazzin kehityksessä oli saksofonisti Ornette Colemanin albumi Shape of Jazz to Come (1959). Coleman oli samalla myös free jazzin pioneeri. Vuonna 1964 julkaistu Eric Dolphyn Out to Lunch on myös avantgarde-jazzin merkkipaaluja samoin kuin John Coltranen monet levytkset, esimerkiksi Impressions (1963), Love Supreme (1965) Ascension (1965) ja Interstellar Space (1967/1974).

Avantgarde-jazz jäi free jazzin tavoin syntyessään marginaaliseen asemaan eikä voinut suosiossa haastaa "valtavirtaa" edustaneita vähemmän kokeellisia jazzin tyylejä. Se on kuitenkin jatkanut olemassaoloaan. Tunnettuja edustajia ovat olleet esimerkiksi 1960-luvulla uransa aloittaneet Anthony Braxton ja Dave Holland. The Art Ensemble of Chicago oli 1970- ja 1980-luvun ajan kenties arvostetuin avantgarde-jazz yhtye, ja se on toiminnassa edelleen.

Avantgarde kuitenkin vaikutti paljon muuhun jazzin. Jopa valtavirran edustajat ottivat siitä selkeitä vaikutteita, ja varsinkin varhaisen fuusion edustajille avantgarde oli selkeä inspiraation lähde. Tämän voi kuulla tunnetuimmilla fuusio-levyillä, joista Miles Davisin Bitches Brew sekä Weather Reportin ja Herbie Hancockin 1970-luvun ensimmäisten vuosien levyt sisältävät osin musiikkia, jota voisi pitää sähköisenä avantgarde-jazzina. Pianisti Chick Corea jopa Davisin yhtyeen jätettyään perusti täysverisen avantgarde-jazz yhtyeen nimeltä Circle, mutta siirtyi pian takaisin fuusioon. Myöhemmän fuusion edustajista esimerkiksi David Torn on omaksunut paljon avantgarde -vaikutteita.

1970-luvulla Ornette Coleman ja hänen oppilaansa rumpali Ronald Shannon Jackson loivat tyyliä nimeltä "free funk", joka yhdisti funk-tyyppisiä rytmejä avantgarde-jazziin.

Tunnetuin suomalainen tekijä avantgarde-jazzin saralla lienee rumpali ja säveltäjä Edward Vesala Saund and Fury -yhtyeineen. Muita suomalaisia avantgarde-jazzia esittäneitä muusikoita ovat esimerkiksi Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen, Teppo Hauta-aho, Heikki Sarmanto, Iro Haarla, Raoul Björkenheim, Mikko Innanen, Olavi Louhivuori ja Verneri Pohjola.