Dispensationalismi on kristinuskon teologian suuntaus, joka erottaa Jumalan ohjelman kirkolle ja Israelille. Opin mukaan Israel ei ole menettänyt asemaansa Jumalan kansana eikä kirkkoa nähdä ”uutena Israelina”.[1] Se levisi 1800- ja 1900-luvuilla lähinnä fundamentalismin mukana. Dispensationalismi on esiintynyt oppirakennelmana aiemminkin, mutta roomalaiskatolisen kirkon oppien tarkan määrittelyn vuoksi se on esiintynyt lähinnä marginaalisena suuntauksena. Dispensationalismi sai uutta suosiota John Nelson Darbyn eskatologian perusteella, johon kuului muun muassa oppi seitsemän vuoden vihan ajasta.lähde?
Dispensationalismin kannattajat uskovat, että Israelin kansakunnalla on Jumalan suunnitelmassa erillinen rooli kristillisen kirkon rinnalla ja että Jumala täyttää Vanhassa testamentissa esitetyt lupaukset Israelille kansakuntana. Jumalan lupaukset koskevat maata, joka tulevaisuudessa toteutuu tuhatvuotisena valtakuntana, josta Kristus hallitsee maailmaa Jerusalemista käsin. Vaikka dispensationalismi on tunnetuin sen eskatologisista opeista, dispensationalismi perustuu aatteeseen, että Jumalalla on kaksi kansaa, kirkko ja Israel, kaikki dispensationalismin muut opit perustuvat tähän ideaan.[2]
Vaikka dispensationalismi mielletään lähinnä eskatologiseksi opiksi, se kuitenkin käsittää kaikki Raamatun aikakaudet. Siinä ajat on jaettu dispensatioihin eli armotalouskausiin, joita fundamentalistisen tulkinnan mukaan on seitsemän:[1]
Joissain muodoissa armotalouskausia esiintyy vain kolme tai neljä, mutta seitsemää useampaa ei tiettävästi esiinny missään variaatiossa.lähde?