Neulaviulu

Neulaviulu on baijerilaisen Johann Wilden keksimä kitkaidiofoninen soitin. Soittimen synnyinvuodeksi mainitaan 1740 tai 1744.^[1][2] Neulaviulussa on puoliympyrän muotoinen kaikupohja, jonka laidassa on pystysuoria neuloja. Neulat voivat olla metallisia, lasisia tai puisia. Neulaviulua soitetaan hartsatulla jousella, jolla neuloja hangataan voimakkaasti. Sävelkorkeus riippuu neulan pituudesta: lyhyemmästä neulasta syntyy korkeampi ääni.^[1]

Soittimesta on säilynyt varhaisia kappaleita ainakin Berliinissä, jossa on kaksi puolikuunmuotoista eri kokoista kaikupohjaa päällekkäin terassien tapaisesti. Ylemmässä on kaksi riviä rautaneuloja, joista ylempi muodostaa diatonisen asteikon ja alemmassa on puolisävelaskeleet. Soittimessa on kellon kaltainen sointi, mutta sen tekniset ja musiikilliset mahdolliset ovat varsin rajalliset.^[3] Varhainen neulaviulu löytyy myös Venetsiasta, Musei Civici Venezianin kokoelmista.^[4]

Neulaviuluja käytettiin eritoten Saksassa ja Ruotsissa.^[1] Soittimen ainoa tunnettu virtuoosi oli böömiläinen muusikko nimeltä Senal, joka kiersi Saksassa soittamassa neulaviulua noin 1780–1790-luvuilla.^[3]

1. ↑ ^{a b c} Suuri Musiikkitietosanakirja 4 Kuul-N, s. 243. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1991. ISBN 951-35-4728-0
2. ↑ Violon de fer www.musicologie.org. Viitattu 23. maaliskuuta 2008. (ranskaksi)
3. ↑ ^{a b} Nail violin 11th edition of the Ensyclopaedia Britannica. 1911. LoveToKnow Corp. Inc.. Viitattu 23. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
4. ↑ Franco Rossi: Gli strumenti musicali delle collezioni dei Musei Civici Veneziani (pdf) (sivu 67) 2006. Venetsia: Musei Civici Veneziani. Viitattu 23. maaliskuuta 2008. (italiaksi)