Supererogaatio

Supererogaatio (lat. supererogatio, maksaa ylimääräistä) on moraalifilosofian käsite, jolla tarkoitetaan velvollisuuksia ylittävää toimintaa, eli suotavia ja suositeltavia tekoja, mutta joihin kenelläkään ei voi olla erityistä moraalista vaatimusta.

Käsite on peräisin alkujaan katolisesta teologiasta, jossa supererogatoriset teot tarkoittivat kaikkia niitä hyviä tekoja, joita Jumala ei vaadi, mutta jotka ovat silti suotavia, kuten selibaatti ja avokätinen hyväntekeväisyys. Ei-uskonnolliseen moraalifilosofiaan supererogaatio tuli J. O. Urmsonin artikkelin ”Saints and Heroes” (1958) myötä.^[1]

Supererogatorisia tekoja ovat tyypillisesti teot, joissa henkilö uhraa oman etunsa muiden hyväksi. Näitä ovat esimerkiksi teot, joissa henkilö uhraa oman henkensä muiden edestä tai lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen.

Supererogaation asema moraalifilosofiassa on kiistelty aihe, ja normatiivisen etiikan eri teoriat suhtautuvat siihen eri tavoin. Esimerkiksi velvollisuusetiikassa moraalisesti vaadittavien asioiden joukko tavataan pitää tiukasti rajattuna, jolloin supererogatorisille teoille jää paljon tilaa. Utilitarismi sen sijaan velvoittaa ihmistä tekemään valmiiksi jo niin paljon yhteisen edun eteen, että supererogaatiosta ei voida juurikaan puhua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö utilitaristi voisi pitää tiettyjä tekoja poikkeuksellisina ja sankarillisina.^[2]

1. ↑ Heyd, johdantokappale.
2. ↑ Baggini, s. 240-241