Eduskuntavaalit 1936

Eduskuntavaalit 1936

1933 ← 1.–2. heinäkuuta 1936 → 1939

Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan Äänestysprosentti 62,9 % 0,7 %-yks.   Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue   Johtaja Kaarlo Harvala P. V. Heikkinen Ernst von Born Puolue Sosiaalidemokraatit Maalaisliitto Ruotsalainen kansanpuolue Saadut paikat 83 53 21 Paikkojen muutos 5 0 0 Äänet 452 751 262 917 131 440 Kannatus 38,59 % 22,41 % 11,20 %   Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue   Johtaja J. K. Paasikivi Vihtori Kosola A. K. Cajander Puolue Kokoomuspuolue IKL Edistyspuolue Saadut paikat 20 14 7 Paikkojen muutos 2 0 4 Äänet 121 619 97 891 73 654 Kannatus 10,36 % 8,34 % 6,28 %   Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue   Puolue SPP Kansanpuolue Saadut paikat 1 1 Paikkojen muutos 2 1 Äänet 23 159 7 449 Kannatus 1,97 % 0,63 %

Pääministeri ennen vaaleja T. M. Kivimäki Edistyspuolue Uusi pääministeri T. M. Kivimäki Edistyspuolue

Suomen 16. eduskuntavaalit järjestettiin 1.–2. heinäkuuta 1936.

Vaalit päättyivät toisen kerran peräkkäin sosialidemokraattien voittoon puolueen saadessa viisi lisäpaikkaa. Suurin häviäjä oli Edistyspuolue, joka menetti neljä paikkaa. Vuosikymmenen alun pula-aikana syntyneille kääpiöpuolueille, Suomen pienviljelijäin puolueelle ja Kansanpuolueelle jäi enää yksi paikka kummallekin. Näiden puolueiden tappio ei kuitenkaan koitunut entisen emäpuolueen Maalaisliiton hyväksi, vaan se sai tyytyä entiseen paikkalukuunsa. Isänmaallisen kansanliikkeen mahtipontinen propaganda voittavasta liikkeestä ja ainoasta todellisesta vaihtoehdosta kommunismille paljasti onttoutensa, kun myös IKL:n paikkaluku säilyi ennallaan. Selkeästi parlamentarismia kannattamaan asettunut Kokoomus voitti kaksi paikkaa.^[1]

Voittonsa jälkeen SDP päätti pohjoismaisten veljespuolueidensa tavoin pyrkiä hallitukseen, mikä olisi ollutkin parlamentarismin periaatteiden mukaista. Ennen kuin SDP ehti tehdä välikysymyksen Etsivän Keskuspoliisin syyskuussa 1936 julkisuuteen tulleista muistioista, pääministeri Toivo Kivimäki päätti antaa lähes neljä vuotta istuneen hallituksensa kaatua mielestään arvokkaammalla tavalla tekemällä kuolemanrangaistuksen palauttamisesta luottamuskysymyksen. Presidentti P. E. Svinhufvud kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä sosialidemokraatteja uuteen hallitukseen, minkä vuoksi SDP asetti tavoitteekseen Svinhufvudin uudelleenvalinnan estämisen tulevassa presidentinvaalissa.^[2]

Ensikertalaisina valittiin mm. SDP:n Kalle Jokinen, Mauri Ryömä, Cay Sundström ja Atos Wirtanen, Maalaisliiton Urho Kekkonen ja Eemil Luukka, Kokoomuksen Eemeli Harja ja Väinö Kokko, RKP:n Ralf Törngren, sekä IKL:n Yrjö R. Saarinen ja Kaarlo Salovaara. Eduskuntaan palasivat SDP:n ikäpuhemieheksi noussut Miina Sillanpää ja Samuli Tervo, Maalaisliiton Antti Junes ja Juho Niukkanen, Kokoomuksen Oskari Lehtonen, sekä Edistyspuolueen Aimo Kaarlo Cajander.

Eduskunnasta putosivat mm. Maalaisliiton Kaarle Ellilä, IKL:n Yrjö Kivenoja, Edistyspuolueen Aleksanteri Fränti, sekä Hilda Herrala. Eduskunnan jättivät mm. SDP:n Matti Paasivuori, Kokoomuksen Taave Junnila ja Paavo Virkkunen, RKP:n Axel Palmgren, sekä Edistyspuolueen Eljas Erkko ja Eero Rydman. Myös pitkäaikaisimmaksi kansanedustajaksi noussut Kyösti Kallio jätti eduskunnan seuraavana vuonna siirryttyään tasavallan presidentiksi.

Parlamentarismista poiketen istunut Kivimäen hallitus ei jättänyt paikkaansa täytettäväksi vaalien jälkeen.

1. ↑ Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet, s. 107. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
2. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 104. Helsinki: Otava, 1987.