Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors.
Please consider supporting us by disabling your ad blocker.

Responsive image


Ernst Haeckel

Ernst Haeckel
Ernst Haeckel.
Ernst Haeckel.
Henkilötiedot
Koko nimi Ernst Heinrich Philipp August Haeckel
Syntynyt16. helmikuuta 1834
Potsdam
Kuollut8. elokuuta 1919 (85 vuotta)
Jena
Koulutus ja ura
Väitöstyön ohjaaja Johannes Müller
Opettaja Albert von Koelliker, Franz von Leydig ja Rudolf Virchow

Ernst Heinrich Philipp August Haeckel (16. helmikuuta 1834 Potsdam8. elokuuta 1919 Jena) oli saksalainen biologi ja filosofi, joka kansantajuisti Charles Darwinin evoluutioteoriaa. Hän oli myös taitava piirtäjä ja tieteellinen väittelijä.

Ernst Haeckelin vanhemmat olivat Philipp August Haeckel ja Charlotte Sethe. Hän avioitui serkkunsa Anna Sethen kanssa vuonna 1862.

Haeckel opiskeli lääketiedettä, eläintiedettä ja anatomiaa. Tutkimustensa ansiosta hänestä tuli eläintieteen (vertaileva anatomia) professori Jenan yliopistossa. Tässä virassa hän oli vuosina 1862–1909. Haeckel keksi useita nykyisin käytössä olevia käsitteitä, muun muassa ekologian vuonna 1866 ja fylogenian. Hän myös perusti uuden kunnan, alkueläimet (Protista). Hän nimesi satoja ellei tuhansia uusia eliölajeja, pääasiassa selkärangattomia eläimiä.[1]

Monistisen ajattelunsa Haeckel esitteli teoksessaan Maailmanarvotukset (Welträtsel, 1899, suom. 1912). Hän pyrki selittämään siinä monia ongelmia, joita tutkijat olivat siihen asti pitäneet mahdottomina ratkaista.

Haeckel on tullut kuuluisaksi sikiökuvista, joista osa on väärennöksiä. Tämä tuli ilmi jo Haeckelin eläessä. Siitä huolimatta nämä sikiökuvat ovat esiintyneet monissa evoluutiobiologian kirjoissa kauan.[2]

Haeckel on saanut myös kyseenalaista mainetta rotubiologisilla näkemyksillään, joihin viitattiin usein natsi-Saksan propagandassa.[3]

  1. ITIS
  2. KOHTUUN KÄTKETTY ONGELMA - EVOLUUTIOTEORIAN JA EMBRYOLOGIAN RISTIRIITOJA, Matti Kankaanniemi, huhtikuu 2001 [vanhentunut linkki]
  3. Ojanen, Markku: Hyvä, paha ihminen, s. 146. Perussanoma, 2006.

Previous Page Next Page