Giovanni Antonio Scopoli | |
---|---|
Giovanni Antonio Scopoli. |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 3. kesäkuuta 1723[1] Cavalese Val di Fiemme |
Kuollut | 8. toukokuuta 1788 (64 vuotta)[1] Pavia |
Koulutus ja ura | |
Tutkimusalue | kasvitiede |
Giovanni Antonio Scopoli, latinaksi Johannes Antonius Scopoli, (3. kesäkuuta 1723 Cavalese Val di Fiemme – 8. toukokuuta 1788 Pavia) oli italialais-itävaltalainen lääkäri ja luonnontieteilijä.[1]
Scopolin isä oli lakimies. Lääketieteen oppiarvon Scopoli suoritti Innsbruckin yliopistossa, ja hoiti praktiikkaa Cavalesessa ja Venetsiassa. Hän kulutti paljon aikaa keräämällä kasveja ja hyönteisiä Alpeilla. Hän vietti kaksi vuotta Seckanin herttuan yksityissihteerinä, kunnes sai lääkärin viran elohopeakaivoksilta Idrijasta, läntisessä Sloveniassa. Siellä hän vietti seuraavat 16 vuotta. 1761 hän julkaisi tutkimuksen De Hydroargyro Idriensi Tentamina, jossa käsitteli elohopeamyrkytysoireiden esiintymistä kaivosmiehissä.
Idrijassa Scopoli tutki paikallista luontoa, julkaisten vuonna 1760 tutkielman Flora Carniolica ja laajan tutkimuksen hyönteisistä. 1769–1772 hän julkaisi tutkimuksen Anni-Historico Naturales, jossa hän kuvaili uusia lintulajeja lukuisista kokoelmista.
Scopoli osoitettiin Saksaan Chemnitzin Kaivosakatemian lehtorin virkaan 1769, ja 1777 hän siirtyi Pavian yliopistoon. Hänen viimeiseksi työkseen jäi Deliciae Flora et Fauna Insubricae (1786–1788), missä hän esitti tieteelliset nimet Pierre Sonnerat'n matkoillaan löytämille ja kuvailemille linnuille ja nisäkkäille.
Scopoli kuvaili tieteelle lukuisia kasveja, hyönteisiä ja linnuista muun muassa rääkkähaikara, tundrahanhi, pikkuhuitti, pikkutylli, tornipöllö, minervanpöllö, alppirautiainen ja mustapääsirkku ovat hänen nimeämiään.
Scopolin nimeämien kasvien tieteellisen nimen perässä käytetään auktorilyhennettä Scop..[2]