Henkisyys

Henkisyys tarkoittaa sellaisia yksilöllisiä uskomuksia ja käytäntöjä, joilla on uskonnonkaltaisia piirteitä tai jotka vastaavat uskontoon liitettyihin tarpeisiin.^[1]

Henkisyys korostaa lähtökohtaisesti kokemusta ja subjektiivisuutta. Se on maailman- tai ihmiskuvallinen orientaatio, subjektin tapa suhteuttaa itseään maailmaan ja elämäänsä maailmassa.^[2]

Henkisyyden ja uskonnollisuuden välisen rajan vetäminen on ollut vaikeaa. Henkisyys mielletään nykyisin uskontopsykologiassa uskontoa laajemmaksi ja avoimemmaksi käsitteeksi. Henkisyyteen siis kuuluu osa uskonnosta, ja sen lisäksi jotain muutakin.^[2]

Henkisyys eroaa uskonnosta siinä, että henkisyys mielletään muodollisista instituutioista irralliseksi toiminnaksi.^[1] Henkisyys on siis uskontoa yksilölähtöisempää kokemuksellisuutta ja toimintaa. Henkisyys ja uskonto ovat toisaalta osittain sisäkkäisiä käsitteitä, joita yhdistäväksi tekijäksi on ehdotettu pyhän kategoriaa.^[2]

Teistinen henkisyys tarkoittaa uskoa jumalaan tai jumaliin, ja tämän kokemista henkilökohtaisena tai yksilöllisenä uskonnonharjoittamisena. Kristinuskossa teististä henkisyyttä edustaa hengellisyys, joka viittaa kristillisyyteen kytkeytyviin uskomuksiin ja käytäntöihin.^[3]

Ei-teistisessä henkisyydessä jumalten olemassaolo joko kielletään tai jätetään avoimeksi, ja sen sijaan korostetaan yksilökohtaista henkistä kokemusta.^[2]

Suomessa henkisyys mielletään tyypillisesti ei-kristilliseksi, käytännössä joskus uushenkisyyteen liittyväksi.^[2]

1. ↑ ^{a b} Pauha & Haimila 2024, s. 334.
2. ↑ ^{a b c d e} Pauha & Haimila 2024, s. 31–34.
3. ↑ Pauha & Haimila 2024, s. 334, 34.