Keltakulta

Kultaa (Au), hopeaa (Ag) ja kuparia (Cu) sisältävän seoksen värin riippuvuus eri metallien pitoisuuksista. Puhtaassa kullassa (kolmion huippu) ja suuren karaattilukeman keltakullassa kultapitoisuus on korkea. Kun metalliseoksen kullasta kasvava osuus korvataan hopealla ja kuparilla näiden tasasuhteessa – kaaviossa huipulta alaspäin tultaessa – saadaan yhä kellertäviä kultaseoksia (58,5 % Au) ja (75,0 % Au), joita käytetään esimerkiksi keltakultakoruissa.

Keltakullaksi kutsutaan kultaseosta, jossa kullan osuus on melko suuri.

Alkuaineen kulta puhdas muoto, hienokulta (Au 999,99/1 000) on ominaisväriltään hyvin keltaista, esimerkiksi Suomessa käytettäviin kultakoruseoksiin verrattuna ”rihkamakorun” väristä. Puhdas kulta on hyvin pehmeää metallia, jota on mahdollista vuolla puukolla. Suomessa kultaa löytyy jonkin verran joista ja sitä tuotetaan teollisesti kultakaivoksissa^[1] (Kittilä, Jokisivu, Orivesi, Pahtavaara, Laivakangas).

Esimerkiksi koruissa käytettävän keltakullan kultapitoisuus ilmaistaan karaatteina. Yksi karaatti eli 1/24 on prosentteina ilmaistuna 4,1667 %.^[2] Hienokulta on liian pehmeää koruihin joten 24 karaatin (99,9 %, promilleja ilmaiseva jalometallileima: 999) sijaan yleisesti keltakultakorut tehdään pienemmän kultapitoisuuden kullasta.^[3] Ulkomailta saattaa löytää pitoisuuden 22K (91,6 %) kultakoruja. Keltakultaseos voi tällöin koostua esimerkiksi seuraavasti: kulta 91,67 %, hopea 5 %, kupari 2 % ja sinkki 1,33 %.^[4] Suomessa keltakultaisena myytävät sormukset ja muut korut on nykyään tehty tätä edullisemmasta, matalamman kultapitoisuuden 18K (75,0 %) tai 14K (58,5 %) metalliseoksesta. Muista seosmetalleista tavallisimmat ovat hopea ja kupari.^[5]^[6]

Kultaharkot tehdään puhtaasta kullasta (pitoisuusmerkintä), ne eivät ole keltakullaksi kutsuttua metalliseosta.
18 karaatin kullasta valmistettu rannerengas.
14 karaatin keltakultaisen kultakellon pitoisuusmerkintä.
Keltakultainen hammaspaikka (Au 76,5 %, Pt 1,0 %, Cu 10,0 %, Ag 9,0 %, Pd 3,0 % ) .