Leinikit

Leinikit
Niittyleinikin (Ranunculus acris) kukka.
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Kasvit Plantae
Kladi:	Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi:	Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi:	Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi:	Aitokaksisirkkaiset
Lahko:	Ranunculales
Heimo:	Leinikkikasvit Ranunculaceae
Alaheimo:	Ranunculoideae
Tribus:	Ranunculeae[1]
Suku:	Leinikit Ranunculus L.
Synonyymit
(vaihtelee eri lähteissä) sarvileinikit (Ceratocephala) suikeroleinikit (Coptidium) mukulaleinikit (Ficaria) hiirenhännät (Myosurus L.)[2]
Katso myös
Leinikit Wikispeciesissä   Leinikit Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Leinikit eli aitoleinikit (Ranunculus) on leinikkikasveihin (Ranunculaceae) kuuluva kasvisuku. Siihen kuuluu noin 2000 lajia^[3], joista suurin osa kasvaa pohjoisen pallonpuoliskon viileillä ja lauhkeilla alueilla.

Kasvit ovat pääasiassa ruohomaisia ja yleensä monivuotisia, kirkkaan valko- tai keltakukkaisia. Kukat ovat yksittäin. Verho- ja terälehtiä kukassa on yleensä viisi. Terälehdet ovat usein kiiltäviä ja niiden tyvessä on mesikuoppa. Valkokukkaisilla on kuitenkin keltaterälehtisten tapaan keltainen keskus. Pieni osa lajeista on yksivuotisia, tai esimerkiksi puna- tai oranssiterälehtisiä. Leinikkien hedelmät ovat pähkylöitä.^[4]

Kaikki leinikit sisältävät tuoreina myrkyllisiä yhdisteitä. Glykosideihin kuuluva ranunkuliini hajoaa haihtuvaksi protoanemoniiniksi.^[5] Kasvien kitkerän maun vuoksi eläimet kuitenkin jättävät ne yleensä syömättä.^[6] Naudat ja hevoset saattavat syödä vahingossa leinikkejä, jos pienikokoisia kasveja kasvaa korkeassa ruohikossa.

Leinikkien myrkyllisyys katoaa kasvin kuivuessa, joten niitä sisältävä kuivaheinä ei ole myrkyllistä.^[7][8]

1. ↑ Stevens, P. F.: Ranunculaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 19.9.2022. (englanniksi)
2. ↑ Govaerts, R. et al.: Ranunculus L. Plants of the World Online. Royal Botanic Gardens, Kew. Viitattu 23.9.2023. (englanniksi)
3. ↑ Ranunculus L. GBIF. Viitattu 19.9.2022. (englanniksi)
4. ↑ Anderberg, A. & A.-L.: Den virtuella floran 2004–2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 23.7.2009. (ruotsiksi)
5. ↑ R. Hill, Ruth Van Heyningen: Ranunculin: the precursor of the vesicant substance of the buttercup. Biochemical Journal, elokuu 1951, 49. vsk, nro 3, s. 332–335. PubMed:14858339 ISSN 0264-6021 Artikkelin verkkoversio.
6. ↑ G.D. Shearer: Some Observations on the Poisonous Properties of Buttercups. The Veterinary Journal, tammikuu 1938, 94. vsk, nro 1, s. 22–32. doi:10.1016/s0372-5545(17)36455-6 ISSN 0372-5545 Artikkelin verkkoversio.
7. ↑ N. J. Turner: Counter-irritant and other medicinal uses of plants in Ranunculaceae by native peoples in British Columbia and neighbouring areas. Journal of Ethnopharmacology, heinäkuu 1984, 11. vsk, nro 2, s. 181–201. PubMed:6387285 doi:10.1016/0378-8741(84)90038-2 ISSN 0378-8741 Artikkelin verkkoversio.
8. ↑ H. P. Therrien, M. Hidiroglou, L. A. Charette: Note on the toxicity of tall buttercup (Ranunculus acris L.) to cattle. Canadian Journal of Animal Science, kesäkuu 1962, 42. vsk, nro 1, s. 123–124. doi:10.4141/cjas62-021 ISSN 0008-3984 Artikkelin verkkoversio.