Talonpoikaispurjehdus

Talonpoikaispurjehdus on kauppamerenkulun muoto, jota harjoitettiin tilojen ja kylien yhteistyössä niiden tuotteiden, kuten maataloustuotteiden, eläinten nahkojen, kalan, tervan ja käsityötuotteiden viemiseksi lähikaupunkeihin ja myöhemmin myös ulkomaille. Paluurahteina tuotiin esimerkiksi suolaa ja mausteita, kankaita ja metallituotteita. Purjehdukseen käytettävien alusten omistus saattoi olla riskin pienentämiseksi jaettu osuuksiin^[3].

Talonpoikaispurjehduksen keskuksia 1500-luvulla olivat Viipurin, Pohjan ja Helsingin pitäjät. 1540-luvulla Viipurin pitäjässä laivureita oli 39, Pohjan pitäjässä 12 ja Helsingin pitäjässä 11. Helsingin pitäjästä kauppaa käytiin varsinkin Tallinnan kanssa. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa alkoi rajoittaa talonpoikaispurjehdusta, koska sitä pidettiin vahingollisena kruunun ja kaupunkien eduille. Syksyllä 1547 Porvoon läänin asukkaat tekivät kaupankäynnin rajoittamisesta valituksen käymällä henkilökohtaisesti Kustaa Vaasan puheilla ja lahjomalla tätä kuivatulla silakalla (200 000 kpl). Kuningas ei kuitenkaan taipunut perumaan rajoituksia, koska hän halusi keskittää kaupankäynnin kaupunkeihin valvonnan ja veronkannon ulottuville. Tilanne johti ajatukseen perustaa kaupunki Helsingin pitäjän tienoille.^[4]

Vuosien 1765–1766 valtiopäivillä talonpoikaispurjehduksesta tuli kaikille luvallista. 1800-luvulla talonpoikaispurjehdus sai merkittävän aseman Itämeren piirin kauppamerenkulussa, ja 1850-luvun jälkeinen aika oli sen kulta-aikaa.^[3] Talonpoikaispurjehdusta ovat tutkineet mm. Gunvor Kerkkonen ja Yrjö Kaukiainen.

1. ↑ Talonpoikaispurjehdus jahteja Bing. Viitattu 2.2.2024.
2. ↑ Talonpoikaispurjehdus Taivassalon kunta. 30.11.2021. Viitattu 2.2.2024.
3. ↑ ^{a b} Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; viitettä Rannikkoseutu 21.11.2017 ei löytynyt
4. ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan, s. 10-12. Vantaan kaupunki, 1990. ISBN 951-8959-05-6