Ilmari Unho | |
---|---|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 22. lokakuuta 1906 Uusikaupunki |
Kuollut | 3. huhtikuuta 1961 (54 vuotta) Pori |
Ammatti | näyttelijä, käsikirjoittaja, teatterinjohtaja, elokuva- ja teatteriohjaaja |
Ohjaaja | |
Taiteilijanimet |
Leo Lavi (pseudonyymi) U. R. Kalmari (pseudonyymi) |
Tunnetuimmat ohjaukset |
”Minä elän” Ruusu ja kulkuri |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
Kaino Ilmari Unho (22. lokakuuta 1906 Uusikaupunki – 3. huhtikuuta 1961 Pori) oli suomalainen elokuvaohjaaja. Näyttelijänä uransa aloittanut Unho ryhtyi myöhemmin elokuvaohjaajaksi. Unho kirjoitti myös näytelmiä, joiden pohjalta syntyi elokuvakäsikirjoituksia. Ohjaajan ura ylsi vuodesta 1938 vuoteen 1953[1], jolloin Suomi-Filmi supisti tuotantoaan.
Ilmari Unho kuuluu suomalaisen elokuvan suurmieshistorioinnin keskeisiin tekijöihin. Kansallispoliittisista vivahde-eroista kertoo luultavasti se, ettei Unho (ja tuottaja Risto Orko) valinnut kohteeksi ”ruotsalais-germaanisina” pitämiään suurmiehiä, joita olisi J. L. Runebergin ja Fredrik Paciuksen tavoin useita. Heidän sijaansa Unho valitsi kohteikseen kirjailija Aleksis Kiven ja oopperalaulaja Abraham Ojanperän.
Unhon merkittävimmät elokuvaohjaukset olivat ”Minä elän” (1946), joka kertoo Aleksis Kivestä, sekä Ruusu ja kulkuri (1948), joka kertoo oopperalaulaja Abraham Ojanperästä. Hän ohjasi yhteensä 26 elokuvaa vuosina 1939–1953[2]. Hän myös osallistui lähes aina elokuviensa käsikirjoittamiseen. Hän teki käsikirjoituksia myös Hannu Lemiselle (Valkoiset ruusut, Vieras mies), T. J. Särkälle (1918 – mies ja hänen omatuntonsa) ja Valentin Vaalalle (Nummisuutarit).
Unho oli entinen IKL-aktiivi. Sen vuoksi elokuvassa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa häntä ei mainita käsikirjoituksen tekijänä.[3] Syyksi on esitetty myös Unhon asemaa Suomi-Filmin ohjaajana.[4] Unhon ohjaus Härmästä poikia kymmenen (1950) kuvastaa uudenlaista suhdetta Venäjään.