Malli Cajander on termi, jolla pyritään kuvaamaan Suomen armeijan heikkoa varustetasoa talvisodan alkaessa vuonna 1939. Osalle talvisodan sotilaista ei ollut antaa aluksi kuin kokardi ja miehistövyö. Sotilaat joutuivat taistelemaan talvisodan alussa mukanaan tuomissaan siviilivaatteissa.
Termi viittasi pääministeri A. K. Cajanderiin, mutta on sikäli harhaanjohtava, että Cajanderin III hallituksen (12. maaliskuuta 1937 – 1. joulukuuta 1939) aikana puolustusmenot tosiasiassa kasvoivat. Cajander piti 8. elokuuta 1939 puheen, jonka osa sai kontekstistaan irrotettuna laajaa huomiota: ”Mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…”
Tyytymättömyyden heikkoon varustetasoon oli kanavoiduttava jonnekin ja se sai puheissa ja kirjoituksissa nimen malli Cajander. Myöhemmässä keskustelussa termi laajeni kuvaamaan armeijan varustautumattomuutta laajemminkin. Sitä on käytetty varsinkin, kun on tahdottu viitata poliitikkojen oletettuun näköalattomuuteen, hankintojen jarruttamiseen ja vastuuseen puutteista.
Maailmansotien välisenä aikana Suomi käytti kuitenkin puolustushankintoihin 15–20 % valtion kokonaismenoista. Suhteellisesti Suomen panostukset olivat Euroopan kärkiluokkaa. Hankinnat olivat silti riittämättömiä talvisodan totaalisen sodan kulutukseen. Suuri osa hankinnoista oli myös suunnattu muualle kuin jalkaväen henkilökohtaiseen varustukseen. Syitä varustuksen puutteisiin on haettu poliittisten päättäjien arvovalinnoista, sotilaiden kyvyttömyydestä luoda ja kommunikoida kokonaisnäkemys puolustuksen tarpeista ja nuoren Suomen vähäisistä resursseista.