Prosodia

Prosodia^[1] on yleisnimitys puhutun kielen niille ilmiöille, jotka ainakin potentiaalisesti ylittävät yksittäisen äänteen alan eli voivat olla laajempia kuin yksittäinen äänne. Prosodiaan luetaan äänteiden ja lausumien keston sekä puhenopeuden (= temporaaliset eli aikaan liittyvät ominaisuudet), sävelkorkeuden ja sen muodon eli sävelkulun (= tonaaliset ominaisuudet), äänenvoimakkuuden ja äänenlaadun (= dynaamiset ominaisuudet) sekä äänensävyn ja -värin tapaiset ilmiöt.^[2]

Kuten Ilse Lehiste on huomauttanut, prosodian voi joko yrittää määritellä tai esittää ominaisuuksien luettelona (kuten yllä). Kummassakin tavassa on heikkoutensa. Jos prosodian määrittelee puheesta erotettavan segmentin eli äänteen rajat ylittäviksi ilmiöiksi, keston, sävelkorkeuden jne. tapaiset ilmiöt eivät ole prosodisia, kun ne toteutuvat yksittäisessä äänteessä; ja kääntäen, kielissä esiintyy myös segmentaalisiksi katsottuja ilmiöitä kuten assimilaatioita niin, että ne joissakin tapauksissa koskevat pidempää äännejaksoa. Esimerkiksi konsonanttiyhtymien soinnillistuminen tai soinnitontuminen venäjässä tapahtuu niin, että konsonanttiyhtymän viimeinen konsonantti määrää koko yhtymän soinnin. Pelkän luettelon antaminen prosodisiksi katsottavista kielenpiirteistä ei kuitenkaan vaikuta tieteen kannalta riittävän täsmälliseltä.^[3]

Käytännössä prosodian määritelmä ja prosodisiksi katsottujen ominaisuuksien luettelo täydentävät toisiaan. Vaikka ensin prosodiset piirteet määriteltäisiin vähintään kahdessa äänteessä esiintyviksi ilmiöiksi, ne tämän jälkeen yleensä luetellaan määritelmästä riippumatta. Yksi toistuva ratkaisu on lisätä määritelmään sana usein tai tavallisesti: prosodisia ovat ominaisuudet, jotka usein tai tavallisesti esiintyvät äännettä laajempina (esim. ^[4]).

Osa prosodiasta katsotaan kielelliseksi eli lingvistiseksi, osa paralingvistiseksi eli kielen mukana kulkevaksi mutta ei-kielelliseksi. Edellisellä tarkoitetaan kielenpiirteitä, jotka erottavat sanan tai pidemmän lausuman merkityksiä toisistaan, jälkimmäisellä taas piirteitä, jotka vaikuttavat ainoastaan sanotun sävyyn tai tulkintaan. Kirjoitetussa kielessä etenkään paralingvistinen prosodia ei näy kuin pieneltä osin: usein välimerkit tai erilliset ääntömerkit tai eri tehosteiden kuten kursiivin tai lihavoinnin käyttö toimivat prosodisten vihjeiden tavoin lauserakenteen tai kirjoittajan tarkoituksen selventäjinä.^[5]

Jotkut suomalaiset tutkijat ovat käsitteellisesti halunneet vielä erottaa prosodian ja prosodiikan esimerkiksi siten, että prosodia viittaisi prosodisten ominaisuuksien runousopilliseen tai paralingvistiseen, prosodiikka nimenomaan kielelliseen käyttöön.^[2] Nykyisin prosodiikka-termiä ei enää juuri tapaa, vaan se on yleisesti korvautunut prosodialla.

1. ↑ Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; viitettä JPA1 ei löytynyt
2. ↑ ^{a b} Iivonen, Antti ym.: Puheen intonaatio, s. 17. Gaudeamus, 1987.
3. ↑ Lehiste 1970
4. ↑ Borden, Gloria J. & Harris, Katherine S. & Raphael, Lawrence J.: Speech science primer: Physiology, acoustics, and perception of speech (4. laitos), s. 121. Lippincott Williams & Wilkins, 2003.
5. ↑ Eysenck & Keane, Cognitive psychology, s. 321, 2005.